Sattumalta pääsin tutkimaan juurakkoa. Viime syksynä vedin
kokonaan maasta yhden tavallisen sinililan yksilön. Jätin sen siihen maahan
lähistölle ajatuksenani, että maatukoon siinä ja tuottakoon noille muille erikoisemmille vieressä kasvaville lajitovereilleen kasvutilan lisäksi vielä
lannoitettakin.
Mutta sepä olikin vastarintaliikkeen naisia. Päinvastaisista
ohjeistani huolimatta se oli päättänyt pysyä hengissä ja pukata taas lehtiä
uuden kevään koittaessa. Siinä se nyt lojui maasta irrallaan juuret näkyvissä ja
kasvatti lehtiä.
Tämä juurakko on noin 2-3 vuotta vanha. Sen pisimmät ja
ohuimmat juuret ovat noin 35 cm pitkiä; ilmankos se sietää hyvin kuiviakin kausia.
Juurakon yläosa on yhtenäinen pötikkä, josta sitten ohuemmat juuret erkanevat.
En ymmärrä?!
Olen lisännyt pari kertaa akileijaa niin, että olen juurakon
halkonut lapiolla. Yhdenkin juurakon olisi ihan hyvin saanut neljäänkin osaan,
ja sekin oli vain jotain 3-4 vuotta vanha yksilö.
Mutta tätä löytämääni juurakkoa ei voisi kyllä silpoa. Tai
voisi, mutta siitä seuraisi vain elotonta silppua, ei elinkelpoisia uusia
kasveja, luulen ma.
Jos sovitaan niin, että mitä vanhempi kasviyksilö on, niin
sitä paremmin sitä pystyy lisäämään juurakkoa jakamalla.
Olkoon tämä tämänhetkinen totuus,
jatkan tutkimuksia.
Ja vielä muistutan, että vaikka tuo juurakko tai juuret
muistuttavat herkullista palsternakkaa, niin sitä ei saa syödä! Akileija on
myrkyllinen kasvi!!
Tai siis jos oikein tarkkoja ollaan, niin ainakin siemenet ovat myrkyllisiä. Mutta en kyllä kehoittaisi
ketään kokeilemaan juurien, lehtien, varsien tai kukkienkaan syömäkelpoisuutta!!!
Muuten, pitäisikö tämän juurakon sisukkuus palkita istuttamalla se nyt
kuitenkin maahan?
Vai annanko sen kuivua, ja teen siitä akileijatieteellisen
museon ensimmäisen vitriinin ensimmäisen näyttelyesineen?
Jos arvailen oikein akileijan sielunelämää, niin se haluaisi
tuon jälkimmäisen vaihtoehdon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.