Akileijan juurakko

Sattumalta pääsin tutkimaan juurakkoa. Viime syksynä vedin kokonaan maasta yhden tavallisen sinililan yksilön. Jätin sen siihen maahan lähistölle ajatuksenani, että maatukoon siinä ja tuottakoon noille muille erikoisemmille vieressä kasvaville lajitovereilleen kasvutilan lisäksi vielä lannoitettakin.

Mutta sepä olikin vastarintaliikkeen naisia. Päinvastaisista ohjeistani huolimatta se oli päättänyt pysyä hengissä ja pukata taas lehtiä uuden kevään koittaessa. Siinä se nyt  lojui maasta irrallaan juuret näkyvissä ja kasvatti lehtiä.

Tämä juurakko on noin 2-3 vuotta vanha. Sen pisimmät ja ohuimmat juuret ovat noin 35 cm pitkiä; ilmankos se sietää hyvin kuiviakin kausia.

Juurakon yläosa on yhtenäinen pötikkä, josta sitten ohuemmat juuret erkanevat.

En ymmärrä?!

Olen lisännyt pari kertaa akileijaa niin, että olen juurakon halkonut lapiolla. Yhdenkin juurakon olisi ihan hyvin saanut neljäänkin osaan, ja sekin oli vain jotain 3-4 vuotta vanha yksilö.

Mutta tätä löytämääni juurakkoa ei voisi kyllä silpoa. Tai voisi, mutta siitä seuraisi vain elotonta silppua, ei elinkelpoisia uusia kasveja, luulen ma.

Jos sovitaan niin, että mitä vanhempi kasviyksilö on, niin sitä paremmin sitä pystyy lisäämään juurakkoa jakamalla.

Olkoon tämä tämänhetkinen totuus,

jatkan tutkimuksia.

Ja vielä muistutan, että vaikka tuo juurakko tai juuret muistuttavat herkullista palsternakkaa, niin sitä ei saa syödä! Akileija on myrkyllinen kasvi!!

Tai siis jos oikein tarkkoja ollaan, niin ainakin siemenet ovat myrkyllisiä. Mutta en kyllä kehoittaisi ketään kokeilemaan juurien, lehtien, varsien tai kukkienkaan syömäkelpoisuutta!!!

Muuten, pitäisikö tämän juurakon sisukkuus palkita istuttamalla se nyt kuitenkin maahan?

Vai annanko sen kuivua, ja teen siitä akileijatieteellisen museon ensimmäisen vitriinin ensimmäisen näyttelyesineen?

Jos arvailen oikein akileijan sielunelämää, niin se haluaisi tuon jälkimmäisen vaihtoehdon!